Aamu on lähtenyt käyntiin kismitellen. Kahvia koneeseen ja yrittäs heräillä tähän päivään. Koiralle pitää lähteä kaupungista hakemaan nappuloita ja sitten tapaan maikan opinnäytetyön merkeissä, olen ihan kohtalaisesti saanut aikaiseksi, vaikka työtä se vielä varmasti vaatii. No sitä varten otin viikn töistä palkatonta, mukava tietty näin joulun alla tehdä tällaisia siirtoja, mutta jos ei ole vaihtoehtoja. Koulu on saatava päätökseen ja näin pystyn käyttämään kaikki voimavarani vain ja ainoastaan työhön. Tuomio tosin hieman jännittää.

Jouluksi en valmistu mitenkään, mutta toivoisin, että keväällä se olisi mahdollista! Ja jos työt jatkuvat paikassa jossa nyt olen töissä, otan taatusti viikon PALKALLISTA lomaa ja käytän sen ajan vain ja ainoastaan itseeni! Olisi ihana lähteä kotikaupungista jonnekin muualle, mielellään vaikka pohjoiseen.. kamera messiin ja menoksi. Haaveita pitää olla ja onneksi niitä on!

Jännittää jättää tuo meidän vajaa vuoden ikäinen koiruli kotiin nyt kaupunkireissun ajaksi - on saanut valituksia päivällisistä haukunnoistaan. Saattaapi kiljua täällä kuulemma 2-3h putkeenkin. Ymmärrän naapureiden kireyden asian suhteen, koska tuolla meidän koirulilla on sangen kimakka ääni, muistuttanee palovaroitinta lähinnä. Muuten kun kaikki olemme paikalla ei koiruus juurikaan hauku, siksi isännöitsijän viesti tuli pienoisena yllätyksenä, vaikka toki olin vähän etiäisenä uumoillut, että näinköhän nätisti meitä päivät kotona yksinään odottelee. Tänään päätin kokeilla naapurini ehdotusta, että suljen koiran makuhuoneeseen, olisi siten vähän pienenpi reviiri vartioitavana. Musiikkia ja vesikuppi kaveriksi, niin ja oma peti. Täytyisi ostaa varmaan joku nauhuri, jotta voisi koiran elämää kuunnella myöhemmin, no josko nuo valveutuneet naapurit jakaisivat tiedon kanssani. Toivon, että koiruus oppisi tavoille, ettei siitä tarvitsisi luopua.Muuten kun on aivan ihana ja hyvä luonteinen tapaus!

Tulin juuri pojan kanssa ulkoa. On kovin pimeää, pieni pakkanen toki piristää ja onneksi on ollut kuivaa. Mutta pimeys, tämä ainainen pimeys, tai siltä se tuntuu.

Ei, pimeä ei ole minua varten. Aamuni alkavat runsaalla määrällä keinovaloa, että saisin koneen edes jotenkin liikkeelle, kyllä se yleensä siitä helpottuu.. ehkä ne ovatkin nämä illat ne kaikkein vaikeimmat. Kynttilöitä on ihana poltella ja niitä täytyykin hankkia rutkasti lisää. Syksy ja talvi saavat mielen hieman melankoliseksi, liekö se tällaisen tunteellisen ihmisen kirous sekin, vai täytyykö sitä kuitenkaan painaa aina sata lasissa? Siitä olen saanut huomautuksia erinäisiltä tahoilta viimepäivinä. No ei kyllä tarvitse, se on totta. Pitäisi oppia nauttimaan ihan vaan olemisesta, sallia itselleen rauhallinen mieli ja tekemättömyys.

Osaltaan tämä melankolisuus ja voimattomuus voi johtua myös keskeneräisistä suurista asioista elämässäni joille en voi mitään tällä hetkellä. Tänään minusta  tuntui kuin oloni olisi ottanut takapakkia. Päässäni viriää paljon ajatuksia, mutta en saa tehdyksi mitään. Olen huomannut, että nyt kaikkea on vähän liikaakin, lamaannun kaikkien tehtävien ja pakkojen edessä, olen alkanut taas tehdä vain kaikkein välttämättömimmän ja minulla ei ole energiaa töiden jälkeen tehdä mitään, jos minun ei ole aivan pakko. Keskustelimme eilen töissä juuri tästä aiheesta, hälytyskellojen pitäisi soida jos ei vapaalla jaksa tehdä mitään, silloin ei jaksa kuulemma töissäkään. minä puserran ja annan töihin kaikkeni ja heti kun suljen oven takanani iskee valtava väsymys. Pitäisi oppia hölläämään hieman ja jakamaan energiaa tasaisemmin, tämä taitaa olla juuri sitä paljon puhuttua kynttilän polttamista molemmista päistä. Hmm.. jään miettimään minkälaiisin kompromisseihin voisin päästä itseni kanssa, töissä löysäily ei vaan ole minua varten. Asian tiedostaminenkin jo lienee plussaa.

Iloitsen sinusta ja minusta. Iloitsen yhteisestä tähtitaivaasta yllämme. Suuret tunteet valtaavat sydämeni ja lämmittävät mieleni. Käteni hamuaa kättäsi ja janoaa kosketustasi. Ollaan hetki tässä, sinä siinä ja minä tässä - toistemme lämmön läheisyydessä. Olet ainoa ihminen joka on nähnyt sisääni, nähnyt haavani ja sisimpäni hymyilevien kasvojen läpi. Emme tarvitse sanoja - vain katse riittää riisumaan toisen kahleista. Kuljetaan hetki hetkeltä eteenpäin, askel askeleelta - varovasti maata tunnustellen, meillä ei ole kiire mihinkään - hoen sinulle usein, ehkä liiankin usein, mutta sanot, että ymmärrät minua. Olet antanut aikaa ja ymmärrystä, olen niin kiitollinen siitä, että tuet minua ilman vaatimuksia - olet ollut rinnallani hyvinä ja huonoina päivinä, tarjonnut lohduttavan sylin silloin kun minusta tuntuu pahalta.

Tuli yllättäin mieleeni tämä blogi jota en ole aikoihin päivitellyt saati muistanut edes tämän olemassaoloa. Nyt kun sain salasanan pinnisteltyä aivojen sopukoista takaisin mieleeni päätin naputella muutaman sanasen.

Oli mielenkiintoista lukea paloja menneisyydestä ja samalla miettiä tätä matkaa ensimmäisestä postauksesta tähän päivään. Suhteellisen lyhyeen aikaan mahtuu paljon. Ja se mikä siinä ei ole järin miellyttävää on se, että ne asiat mitä tähän matkaan mahtuu ei ole kovin iloisia asioita ja ovat kuluttaneet minua sisältä melkoisen paljon. Hyveekseni voisin lukea kuitenkin sen, että osaan katsoa tulevaisuuteen ja nauttia elämän pienistä asioista, nuo taidot kun jokunen vuosi sitten oli kadonneet minusta.. jotain olen siis saanut takaisinkin, vaikka joskus ne tuntuvatkin vain halvalta lohdulta. Mutta nyt menen nauttimaan sunnuntai-illan Ratulasta se luettakoot elämän pieneksi iloksi :)

Tänään oli tytön huoltajuusasian käsittelyä. Aika rankka päivä. Taas sai kuula skeidaa suut ja korvat täyteen. Kaikkeen sitä ihminen pystyy. Luulen, että eksällä on tarkoituksenaan hakea yksinhuoltajuutta vain sillä perusteella, että pystyisi minut kumittamaan ennenkaikkea omasta elämästään paremmin pois samalla saisi tehtyä kiusaa saadessaan tytön itselleen ja vähän enemmän vielä rahaa. Rahahan tässä on taka-ajatuksena varmaankin. Koska hän elää kädestä suuhun periaatteella. Itse olen päättänyt jättää skeidan puhumisen, koska mulla on mun mielestäni ihan tarpeeksi myös faktaan perustuvia tosiasioita.. ja mä olen maailman huonoin ihminen valehtelemaan. Tämän miehen toimintaperiaatteet kuitenkaan tuskin näyttävät kovin valoisilta asioittemme käsittelijöiden silmissä. En jaksa ainakaan uskoa. Sellaista överiksi vetämistä oli havaittavissa. Lisäksi hän latasi pöytään minulle kuuluvaa postia jotka ovat menneet entiseen osoitteeseen eli eksäni kotiin. Hän oli avannut postit ja päättänyt pitää nämä lappuset todistusaineistona, minä sain lievän sätkyn, että hän on avannut minulle kuuluvaa postia ja päättänyt vielä ne muka pitääkin ja käyttää minua vastaan, totesin hänelle, että tuo on rikos! Uskomatonta! Asian käsittelijätkin olivat silmät pyöreänä ja kehottivat antamaan postit minulle.. nikotellen hän antoi ensin yhden ja tivatessani toista hetken hän antoi myös sen. En tiedä kuinka likaista tästä pelistä vielä tuleekaan, mutta odotan vähintään yhtä kaatopaikallista lokaa niskaani... hän kyllä ansaitsee diplomin osatessaa manipuloida ja käyttää energiaansa toisen mustamaalaamiseen. Hän taitaa tietää sen, että hän saa uuvutettua näin toimiessaan toista. Mutta minä en anna periksi..

Nyt mulla särkee jo päätäkin, kun olen yrittänyt mielessäni käydä tämän päiväisiä asioita. Kahvikaan ei auta.

Mä olen niin romuna, siis niin romuna etten aikoihin. Mua riepoo sata ja yks asiaa.. hiuksiakin on alkanut lähteä päästä taas vaikka ja kuinka. Kumppanin kanssa riitelyt ja nahinat jatkuu, tänään mun oli pakko keskustella ulkopuolisen kanssa näistä meidän ongelmista, koska mä en millään osaa tunteikkaana ihmisenä ajatella nyt järkevästi. Olen todennut usein, että tahdotaan aika eri asioita parisuhteelta. Minä en ole kovin tyytyväinen ja hänkään ei ole... näenkö kuitenkin meissä vielä toivoa, kun en saa lopetettua suhdetta? Minä olen vaan aika herkkis, enkä näe sitä kovin helposti vaihtoehtona, mutta ne asiat.. huokaus. Me olemme vaan niin erilaisia haluinemme ja tahtoinemme, ettemme varmaan koe täydellistä nautintoa tässä suhteessa, koska emme sydämestämme osaa vastata toistemme tarpeisiin. Mua suruttaa, suututtaa, kiukuttaa ja kaikkea mahdollista. Enkä ole varmaan vielä valmis luopumaan tästä blogista.. mihin minä sitten voisin marista?

Nyt on kellokin jo ihan liikaa, että voisin pureutua asiaan enemmän... mutta liekö ne "syyt" niin olellisia, nyt vaan tuntuu siltä, että ei kulje :( 

Tekisi niin mieleni häipyä maisemista kokonaan, kauas pois.

Mä en tiedä olenko valmis ottamaan vastaan kylmiä, tunteettomia sanoja. Valmis tulemaan loukatuksi ilman syytä. Maa mun jalkojeni alla on aika hutera enkä itsekään ole vielä kovin vahva. Mä vaan tahdon ja toivon hyvää ja silti saan itkeä liian usein. Olen itkenyt viimeisen reilun kahden vuoden ajan enemmän kuin elämäni aikana yhteensä. Ajattelin, että ne vuonot olisi jo ehtyneet, eivät ne ole. Joskus sydämeni itkee enemmän kuin silmäni, mutta tunne on aivan sama.

Nyt mulla on ihan sairaan tyhjä, voimaton ja pettynyt olo. En voi syyttää toista osapuolta sydämeni haavoittamisesta, itse minä lähdin leikkiin mukaan tietäen, että en kovin montaakaan haavaa ole valmis vastaanottamaan. Miksi joillakin ihmisillä on tarve pahoittaa toisen mieli ilman syytä? Kyllähän sitä jälkikäteen pyydetään anteeksi, mutta se ei pyyhi pois tapahtunutta.

Tuijotan ruutua pitkän aikaa, en löydä sanoja. En tiedä mitä ajatella. Sisällä vain suunnaton tyhjyys. Mua on näemmä vaan niin helvetin helppo loukata. Pienetkin asiat sattuu. puolivuotta tuli tuossa joku aika sitten täyteen.. en uskaltanut mainita kyseisenä päivänä mitään herralle, koska kerran saanut siitäkin asiasta siispeeni. Ja joka kuukausi tuona tiettynä päivänä, mulla on ihan paska olo, vaikka pitäisi olla päinvastoin. Miksi viedä ilo toiselta, vaikka itse ei jotain asiaa arvostaisikaan... siinä kohtaa voisi jättää sitten ainakin negatiiviset kommentit sanomatta. Mulle riittää yleensä kerta ja toistamiseen en enää samaa virhettä tee. Harmillista sinänsä, että tämä ei voi päteä ihmissuhteisiin, koska kenenkään otsassa ei lue, että onko tuo ihminen minulle se oikea vai ei.

Pala kurkussa kömmin sängylleni ja toivoisin nukahtavani.

Selailin suosikkiblogit lävitse ja huomasin Tessin ottavan uuden alun. Tuo sama minulla kävi mielessä kun pitkähkön tauon jälkeen palasin tänne kertomaan kuulumisia. Tämä blogi alkuperäisessä tarkoituksessaan ei enää palvele sitä miksi tämä on perustettu. Blogini sai alkunsa silloin kun minä elin tyhjiössä, ilman yhtäkään järkevää ajatusta, kaikki oli ympärilläni vain yhtä huutoa, riitaa ja sekavaa mössöä. Nyt olen päässyt siitä yli ja kaikki tuo aika tuntuu kovin kaukaiselta, ja tänne kirjoittamaan tuleminen muitsuttaa minua siitä ajasta aina. Minulle tulee paljon huonoja ja ahdistavia muistoja mieleen niistä kerroista kun tulin tänne kirjoittamaan ja yrittäen saada jotain tolkkua elämääni kirjoittamisen kautta, suoltamalla ulos epämääräisiä asioita sen hetkisestä elämästäni. Tämä blogi palveli tuota tarkoitusta paremmin kuin hyvin silloin, mutta nyt elämäni suunta on täysin toinen.

Uuden alun kunniaksi voisin harkita myös uuden blogin perustamista. Jätän tämän asian siis hautumaan.

Tänään se päivä sitten koittaa. Muutamia kertoja jouduttu siirtämään aikaa. Mua inhottaa ja yököttää koko operaatio. Toivottavasti tilanne on pysynyt hallinnassa eikä tarvitse mennä kuin aikaisintaan puolen vuoden päästä taas. Viimekerrasta kun ei jäänyt mitkään kovin positiiviset muistikuvat.

Eilen mietin herra T:tä ja hänen vanhempiensa tulevaa tapaamista. Emme ole sopineet, koska tällainen tapaaminen edes olisi, mutta nyt mua on alkanut jo vähän pelottaan. Tunteet tuota ihmistä kohtaan ovat kasvaneet jo sellaisiin mittoihin, että en tiedä kuinka suhtautuisin siihen, että hänen vanhempansa eivät minua pitäisi hyvänä kumppanina pojallensa. Olen häntä vuoden vanhempi ja minulla on kaksi lasta ja herra T:llä ei ole jälkikasvua. Hän itsekin sanoi joskus aikaa sitten, että häntä hieman jännittää miten hänen vanhempansa siihen asiaan suhtautuisi.

No niin päästään asiaan. Mitä sitten, jos hänen vanhempansa eivät hyväksy minua sen vuoksi, että minulla on lapsia? Loppuuko suhteemme siihen? Varmaankin. En ainakaan itse pysty kuvittelemaan, että eläisin suhteessa, jossa mieheni vanhemmat minua ei hyväksyisi, etenkin kun heillä on keskenään niin hyvät välit. Kuinkahan tämä mies on ajatellut asian vanhemmilleen kertoa? Onkohan hän ajatellut kertoa ollenkaan vai ajattelikohan hän, että menemme sinne kylään ja äitinsä tentatessa asia tulisi ilmi? Jälkimmäinen vaihtoehto ei mielestäni ole vaihtoehto, tuohon en lähde. Minun siis täytyy keskustella herra T:n kanssa asiasta. Asia ei muuten vaivaisi, mutta näen myrskypilven suhteemme yllä, koska tämä mahdollisuus kerran on olemassa. Jotenkin minusta tuntuu, että herra T:lle hänen äitinsä mielipide ja hyväksyntä olisi kovin tärkeä. Ymmärrän sen kyllä. Toisaalta näiden seikkojen takia olisikin hyvä hoitaa tapaaminen mahdollisimman piankin, vaikka toisaalta olen ajatellut, että asialla ei ole mikään kiire. Mutta jokainen viikko mitä olemme kulkeneet eteenpäin on lähentänyt meitä suuresti, joten myös eroajatus toisesta on joka hetki vaikeampi.

Toisaalta, jos lapseni ovat suhteeni este, niin silloin se ei ole sen arvoista. Koska lapseni ovat minulle tietenkin maailman rakkainta maailmassa. Ja tässä iässä kai sitä elettyä elämää on takana yhdellä sun toisella.

Miksi minusta tuntuu, että minun täytyy puolustella elämääni? Aika ikävä tunne. Mutta epätietoisuuskaan ei ole mukavaa. Eiköhän nämä asiat tässä loksahtele paikoilleen.

Nyt sairaalaan.

Nukkunut muutamat pitkät yöunet, mutta vastapainoksi nähnyt ihan outoja unia. Johtuukohan hormoneista, lopetin e-pillerit tuossa 4-5päivää sitten, koska ne ei kertakaikkiaan sopineet. Turhankin tehokas ehkäisy kun vuosin milte koko 3kk. Heitin siis loput roskiin.

Kaikessa arkisuudessaan oli aivan ihana viikonloppu! Vaikka paljon sitä kyllä kolmessa päivässä näköjään ehtii touhuamaankin. T yllätti minut positiivisesti tänä viikonloppuna. Pidän kuitenkin jalat maassa. Ei kaikki ole kuitenkaan selvää pässinlihaa... kyllä tässä edelleen tunteitaan ja halujaan puntaroi. Onneksi on aikaa.. mutta saahan sitä ihminen hetkistään nauttia, silloin kun niitä suodaan!

Eilen tuli käytyä baarissa. Pelattiin bilistä ja pidettiin kivaa.. oli mukava tuulettua pienimuotoisesti, eikä edes mennyt myöhään, onneksi. Onpas hassua, kevät ja kesä on yleensä joko kulta-aikaa tai sitten ei parisuhteille. Viimekesänä vai olikohan se sitä edellisenä, anyway, erosi 7 ystävätärtäni liitoistaan. Tänä kesänä on onneksi erojen osalta ollut vähän hiljaisempaa, mutta on niitäkin silti muutamia ollut.

Yksi tuttavani taistelee eksän ja nykyisen välillä, ei tiedä mitä tahtoisi. Toisaalta ymmärrän ja toisaalta taas en. Minä itse olen henkeen ja vereen sitä mieltä, että kenenkään tunteilla ei saa leikkiä. Pelit on aina tehtävä selväksi ensiksi entisen kanssa ennenkuin alkaa säätämään mitään uutta. Kukaan ei tosin voi koskaan sanoa toiselle kuinka hänen tulisi toimia, se on hänen oma asiansa. Yritän kuitenkin tukea häntä parhaani mukaan. Ei ne päätökset varmastikaan ole helppoja, mutta kuitenkin minua suruttaa jokainen näistä osapuolista, koska tiedän, että jokainen tulee jossain määrin kärsimään.

Kyllähän sitä itsekin toivoisi välillä olevansa meedio, että voisi nähdä asioita eteenpäin. En tahtoisi, että tulen tekemään samat virheet elämässäni uudestaan, vain lyhytnäköisyyden vuoksi. Ja tämän vuoksi en koskaan löytäisi ihmistä jakamaan kanssani arkea. Kyllä minä tahdon jonain päivänä vielä perheen ja parisuhteen joka toivottavasti olisi se viimeinen ja tiedostan sen, että ei minulla ole biologista mahdollisuutta seurustella enää kovinkaan monen ihmisen kanssa 5vuotta kerrallaan (jos lapsia vielä soisi saavansa) ja todeta, että ei tämä ole se oikea ihminen minulle. Toki mielummin sitten yksin kun huonossa suhteessa.

Aika-ajoin tulee vaan palattua ajassa taaksepäin ja tutkittua mitä minä olen saanut aikaiseksi. Minulla on kaksi lasta kahden eri miehen kanssa. Toinen osoittautui bi-seksuaaliksi ja toinen mielenvikaiseksi.. eli kummankaan kanssa en kokenut voivani elää tasapainoista ja nautinnollista elämää. Jälkimmäistä tosin rakastin ja toivoin, että hän olisi se. Hän osasi kohdella minua sillä tavoin johon ei varmaan kukaan tule pystymään, mutta muutama niin suuri epäkohta löytyi joka nakersi suhteemme ja liittomme raunioille, mitään ei ollut tehtävissä. Minulle tämä asia on ollut häpeällistä, että en ole onnistunut suhteissani ja niistä on jälkikasvua. Kuinka kukaan voi minua edes ottaa vakavasti pitämättä minään hempsankeikkana, koska minä en ole sellainen. Minulla on korkea moraali, halua ja tahtoa sekä rakkautta jaettavaksi, olen kunnollinen, hoidan asiani ja muutenkin kaikinpuolin normaali, mutta aina sekään ei riitä. Olen joskus miettinyt, että mitä niin pahaa minä olen voinut elämässäni tehdä, että olen ansainnut tällaiset menetykset elämässä. Ja koskisipa ne pelkästään minua, mutta kun se koskee lapsiakin. En minä tarvitse mitään täydellistä ihmistä, koska sellaista ei olekaan, mutta mielellään hetero ja mielenterveys tasapainossa... silloin ehkä on mahdollista saada suhde toimimaan. Vai vaadinko liikoja tässäkin asiassa, olisiko minun pitänyt elää bi-seksuaalin kanssa, joka viikonloppuisin kävi homopaikoissa, pyöri homojen seurassa ja se elämä oli muutenkin hyvin homokeskeistä. Tai sitten tämän viimeisen kanssa, katsoa sitä kun hän musertaa itsetuntoni ja purkaa kiukkunsa minun pieneen poikaani musertaen hänenkin itsetuntonsa. Voi olla, ehkä minun olisi vaan pitänyt jäädä tuohon ensimmäiseen tai sitten viimeistään tuohon toiseen suhteeseen.. ehkä toive normaalista, tasapainoisesta parisuhteesta ja perhe-elämästä on liikaa pyydetty. Ei tämä asia minua varsinaisesti kiusaa, mutta joskus tulee tämän suuntaista pohdittua. Onneksi minulla on tapana pudota jaloilleni, joten eiköhän ne asiat kuitenkin selviä aikanaan suuntaan tai toiseen. :)

Ihanaa viikonloppua kaikille!